Ei katumusta

Askel. Liikkumisen perusyksikkö. Työpaikallani askeleita mitataan mittareiden avulla. Välillä mittari toimii välillä ei. Ja on se kumma miten paljon voi ärsyttää kun se ei toimi. Olet juuri juossut 8km lenkin ja mittari näyttää 2000 askelta. Tekisi mieli heittää koko kapistus lähimpään yli metrin syvyiseen rutakkoon. Vaikkakin itse tiedät tasan tarkkaan paljonko olet harjoitellut. Mutta et saa tulosta muiden näkyville. Nykyään netti on täynä erilaisia harjoituspäiväkirjoja joihin voi täyttää kaikki tekemisensä. Ja sieltä kaverit voivat sitten tarkastella kuinka paljonsinä olet liikkunut. Ja siinäpä oiva puheenaihe saunailtoihin. Itse olen opetellut ( ja tämä on ihan totta) liikkumaan ilman pakkomielettä siitä mitä muut ajattelevat minun liikunnasta. Vaikka väillä paineet ulkopuolelta ovat kovat. Eräskin juoksu tuttu ihmettili suureen ääneen ettei minua enää näy hölkkätapahtumien lähtöviivalla. Hänen mielestään se on ainut tapa mitata ihmisen liikkumista. Ja tottakai siellä pitää kilpailla tuttuja vastaan. Itsellä ei onneksi ole enää tarvetta todistella mitään.
Kaksitoista. Ei askelta vaan maratonia. Siinä syy miksi en enää todistele mitään. Tai ei sekään oikeastaan ole todistelua muuta kuin itselle. Lupasin joskus juoksu taipaleen alussa itselleni juoksevani 12 maratonia, kympin alle 40minuutin ja puolimaratonin alle puoleentoista tuntiin. Lisäksi lupasin jossain vaiheessa kokeilla treenata kuin huippu-urheilija. Olen nyt saavuttanut kaikki nuo tavoitteet. Voin siis olla tyytyväinen itseeni vai voinko?
Ensimmäinen. Ei maraton vaan juoksulenkki varsinaisen juoksijan taipaleella on edelleen mieleni syövereissä.
Astuin kauniina kevät sunnuntaina rivitaloasunnon ovesta ja lähdin juoksemaan kilometrin lenkkiä. Tuo kilometri oli jäädä ainoaksi. Juostuani sen makasin aivan kuolleena kotipihan nurmikolla ja ajatuksena vain lenkkeilyn suunnaton typeryys. Jääräpäisenä sieluna päätin kuitenkin näyttää itselleni ja ehkä muillekin että kyllä minusta juoksijan saa. n. 16vuotta myöhemmin voin todeta että saihan ja yhtään metriä en kadu. En edes sitä viimeistä mäkivedon metriä joka päättyi oksennukseen tai suunnistus askelta jonka seurauksena tossuni katosi varsinais-suomalaiseen suohon. En niitä askelia joita otin järven jäällä puolen metrin hangessa ja samalla kuuntelin kun ohi kulkevat ihmiset totesivat jonkun hullun sitten jaksavan pilata muiden illan rehkimällä tuolla tavoin. En kadu edes sitä askelta kevyellä lenkillä kun reisilihas yhtäkkiä revähti ja tuhosi kertaheitolla 8kk työn ja elämäni parhaan juoksukunnon. Olen nyt tässä ja saanut nauttia kaikki nuo askeleet. Jokainen metri ja askel on antanut oppia elämään. Ja koska tänään on lepopäivä niin huomenna kartutan taas noita metrejä ja askelia lisään. Ja lupaan etten kadu niitäkään.

HJ