Karppaus

Karppaus. Mikä ihana kirosana. Nyt kaikki karppaajat sulkee silmänsä ja siirtyy muihin teksteihin :). Karppaus eli vähähiilihydraattinen ruokavalio on saanut voisiko sanoa jopa järkyttäviä piirteitä. Ihmiset alkaa kesken työpäivien kupsahtelemaan sairaalakuntoon ja lehdet kirjoittelevat innoissaan kuinka mikäkin julkkis on kuihtunut ja kärsinyt karppauksen takia. Uskoisin että alkuperäinen tarkoitus tällä karppauksella on ollut karsia ruokavaliosta ns. huonot hiilarit. Vaalea leipä, sokeri ja makeiset. No nykyihminen on todella hyvä viemään kaikki asiat aina ääripäähän. Olihan kommunismikin syntyessään ajatuksena upea mutta kuten niin moni muukin asia , ihmiset ei oikein osaa käsitellä kohtuudella juttuja. (no ehkä kommunismi ei oikeasti kyllä koskaan toimisi). Karppaus saattaisi toimiakkin. Tuossa pienessä mittakaavassa. Mutta mitä tekee nykyihminen. Se marssii kauppaan ja ostaa pelkästään proteiinia ja rasvaa sisältäviä ruokia. Syö puputtaa niitä viikko tolkulla ja on tyytyväinen kun paino putoaa. No tottakai se putoaa kun kehon on pakko käyttää rasvaa polttoaineena jotta se jotenkin edes toimisi. Mutta pian se kehokin alkaa laittamaan vastaan.
Hiilarit. Ilman niitä lihaksisto ei jaksa toimia oikealla tavalla. Esim. ilman hiilareita pitkän matkan juoksu on mahdotonta. Kokeilkaa vaikka itse. Syökää päivä pelkkää lihaa ja muuta proteiini pitoista. Sen päälle käytte illalla juoksemassa 15km. Eipä taida tuntua kovin kevyeltä meno. Vastaavasti kokeilkaa syödä vähän lihaa ja lisukkeena pastaa sekä hedelmiä, juokaa urheilujuomaa ja tehkää 15km lenkki. 99 juoksijaa 100:sta saa hyvän tuloksen. Lihas yksinkertaisesti tarvitsee hiilareita polttoaineeksi jotta se toimii kunnolla. Voisi olla mielenkiintoinen maratonkilpailu jos hiilarit kielettäisiin. Enää ei kilpailtaisi kuka on nopein vaan kuka jaksaa kauiten olla pystyssä. Maaliin pääsystä ei olisi takeita.
Luolamies. Sekaruokailija joka söi marjoja , hedelmiä, kasviksia ja lihaa kun oli mahdollisuus. Keski-ikä oli pieni mutta se ei ruuasta johtunut vaan kaikenlaisista taudeista yleisesti. Nykyihminen saa lääkkeitä jotta henkikulta säilyy pidempään. Miksi siis pilaisimme sen menemällä aina liiallisuuksiin kaikissa asioissa. Tiedän että on mukavaa kun kroppa on ulkoisesti hoikassa kunnossa ja hienot vaatteet mahtuu ylle. Mutta onko se sen arvoista että asetamme terveytemme vaakalaudalle.

HJ

Doping

Doping. Päivän kirosana. Tai lehdistön mielestä ei. On hienoa taas ryöpyttää urheilijoita. Tarvitsee kyllä sanoa että tyhmyydestä kuuluisi sakottaa. Jos kaveri oikeasti on käyttänyt kasvuhormoonia ja kuvitteli ettei siitä jää kiinni. Olisiko aika katsoa peiliin ja pohtia onko kaikki muumit laaksossa. Tämän päivän testaus on niin vahvaa että pitää olla oikeasti rikas jotta saa aineita jotka testeissä ei näy. Ja nopeasti kuvitellen suomen maastohiihdossa ei niin suuria rahoja pyöri.
Tulokset. Ne parantuu huomattavasti kun dopingia käytetään. Pitää kuitenkin muistaa että ilman harjoittelua ei dopingin avullakaan tuloksia tehdä. Aineet ainoastaan mahdollistavat entistä kovemman harjoittelun ja paremman palautumisen. Näin kestetään entistä paremmin harjoittelun ja kilpailun rasituksia. Mutta onko ne tulokset sen arvoisia. Jos seisot ylimmällä pallilla palkintojen jaossa ja tiedät että puhtaalla pelillä et siellä ole, onko se nautittava tilanne.
Narsisti. Sellainen pieni asuu meissä jokaisessa. Huippu-urheilussa se on välttämättömyys. Pitää olla itsekäs ja tehdä asiat sen mukaan. Siinäpä myös suurin syy dopingiin. Kun halu olla parempi kuin muut kasvaa liian suureksi rajat unohtuu. Narsistin on helppo uskotella itselleen kiellettyjenkin konstien olevan omalla kohdalla hyväksyttäviä. Ja kun tuloksia tulee narsisti ei näe kuin pönkittyneen minäkuvan ja kaikki negatiivinen jää varjoihin.
Eteenpäin. Ei auta hiihdonkaan jäädä itkemään asiaa vaan nyt pitää karavaanin jatkaa kulkua. Tyhmyyksiä tekeviä ihmisiä mahtuu aina joukkoon. Toisten ei kannata liikaa ottaa siitä itseensä vaan kahta kovemmin harjoitella ja näyttää mihin puhtaalla pelillä pystyy. Mutta oppia pitää ottaa. Jokaisen kannattaa käydä peilin edessä kurkkaamassa kuinka vahva narsisti sieltä kurkkii takaisin ja olisiko syytä huoleen.

HJ

Isänpäivää

Isänpäivä ja +8 astetta. Tie suhteellisen kuiva. Aamupala nautittu ja olo rento. Siinä ainekset hyvään lenkkiin. Lenkillä oli hyvä pohtia meitä isiä. Nykyään isät osaavat kokata , siivota , pestä pyykkiä (vaikka välillä toisin väitetään) ja ennen kaikkea osaamme olla hyviä roolimalleja. Näin ainakin toivoisi asian olevan. Itse pyrin antamaan lapsille vapauksia tehdä mitä he haluavat. En tuputa urheilua tai taidetta. En vie väkisin treeneihin. Yritän kuunnella ja lukea rivien välistä mistä lapset pitävät. Aina se ei ole helppoa. Asiaa varmaan helpottaisi jos joku tekisi teini-suomi-teini sanakirjan. Vältyttäisiin monelta turhalta huudolta. Mutta jotain on jo isäkin oppinut. Olen milestäni hyvä lukemaan kasvoja. Erilaiset mulkoilut ovat tulleet tutuksi ja niillä jokaisella on selkeästi sanoma. Yleensä se kertoo miten tyhmä isä on. Mutta minkäs teet. Kun on pakko joskus asettaa rajoja. Ehkä ne lapset joskus ymmärtävät sen. Isänä olo on mukavaa. Saa olla pitkän ajan se viisas ja kaiken tietävä talossa. Aina kun koulutehtävissä on tiukka paikka tullaan isältä tiedustelemaan asiaa. Onneksi on google. Se on nykyisän pelastus. Aina löytyy vastaus. Roolimallina on myös mukavaa olla. Jotenkin pidän ajatuksesta että lapset voivat omille lapsilleen todeta että pappa se käy aina lenkillä. Paljon parempi kuin pappa se aina istuu tuolla kantabaarissa. En kuitenkaan väkisin ylläpidä mitään pumpuli kulisseja. Kyllä isäkin saa käydä juhlimassa. Isä saa hermostua. Isällä on oikeus olla huono päivä. Omat lapset ovat luultavasti kyllä nähneet tämän kaiken ja moneen kertaan. Mutta aina lenkiltä tullessaan isä on ollut iloinen ja kiukku on kadonnut ulkoilmaan. Se on asia jonka haluan lasten aina huomaavan.
Oma isä oli omalla tavallaan mukava. Nuorena jos tarvitsi koripallotelineen pihalle hän kyllä rakensi sen. Jos halusi mennä työpaikalle katselemaan isä mielellään esitteli. Aikuisiän kynnyksellä isä ei torunut jos joskus tuli ylilyöntejä. Auttoi monessa asiassa. Loppujen lopuksi oli aika perus 40-luvulla syntynyt isä tai on vieläkin. Ainakin jonkin aikaa. Syöpä  kalvaa ja tekee tehtäväänsä. Mutta jokainen hetki eletään vielä. Kuten isänpäivä. Hyvää isänpäivää omalle isälle ja kaikille muillekin. Olkaamme sen arvoisia että meitä voidaan jatkossakin kutsua isäksi. Vaikka sitten tyhmäksi isäksi, teinin mulkoilun ja murahtelun kera.

HJ

Huippu

Jokainen askel vie meitä kohti huippua.Vaikka välillä emme sitä edes näe.Tiedämme sen olevan siellä.
Huippu on meille jokaiselle erinlainen. Toisille kultamitalli, toisille askel pois pyörätuolista.
Kun katsoo ihmisiä liikenteessä miettii mikä on kyseisen ihmisen huippu. Onko se perheenäidillä se kun saa ruuan ajoissa valmiiksi ja ehtii vielä hoitamaan samanillan aikana pyykit ja siivouksen. Tai perheenisällä se kun kuljettaa lapsia harrastuksiin ja ehtii välissä korjaamaan vielä rikkoutuneet polkupyörät. Arjen huiput ovat moninaiset. Urheilun huiput hyvin yksinkertaisia. Treenamme jotta saavuttaisimme maksimi tuloksen tai oman huippukunnon. Monesti se huipun tavoittelu kuitenkin johtaa vaikeuksiin. Kiirehdimme liikaa ja huomaamatta jokainen askel viekin meitä kauemmaksi huipusta. Voisimme ehkä pysähtyä miettimään hetkeksi miksi tavoittelemme omaa huippuamme. Mikä meitä siellä odottaa ja mitä sen jälkeen on luvassa. Oman huippuhetken koin aikanaan kuntosalin pienessä kopissa johon oli ahdettu juoksumatto. Talven pahimpien kelien aikana tehty harjoitus matolla oli niin kova kuntoilijalle etten tänä päivänäkään ymmärrä miten sen tein. Mutta hieno sitä on muistella. No mitä se huippuantoi sillä hetkellä. Antoi ajatuksen koventaa seuraavalla viikolla treenejä ja lopuksi huomasin askeleiden vievän kauemmaksi siitä huipusta. Liika on liikaa. Sama se on arjessa. Ei ole aina pakko saman päivän aikana ehtiä kaikkea. Voimme joskus suosiolla ottaa itsellemme vapaata ja suoristaa jalat sohvalle. Se on sijoitusta itseen ja kuten vuorikiipeilijät tietävät ei huippua saavuteta yhtäjaksoisella liikumisella . Välillä on levättävä.

HJ

Ei katumusta

Askel. Liikkumisen perusyksikkö. Työpaikallani askeleita mitataan mittareiden avulla. Välillä mittari toimii välillä ei. Ja on se kumma miten paljon voi ärsyttää kun se ei toimi. Olet juuri juossut 8km lenkin ja mittari näyttää 2000 askelta. Tekisi mieli heittää koko kapistus lähimpään yli metrin syvyiseen rutakkoon. Vaikkakin itse tiedät tasan tarkkaan paljonko olet harjoitellut. Mutta et saa tulosta muiden näkyville. Nykyään netti on täynä erilaisia harjoituspäiväkirjoja joihin voi täyttää kaikki tekemisensä. Ja sieltä kaverit voivat sitten tarkastella kuinka paljonsinä olet liikkunut. Ja siinäpä oiva puheenaihe saunailtoihin. Itse olen opetellut ( ja tämä on ihan totta) liikkumaan ilman pakkomielettä siitä mitä muut ajattelevat minun liikunnasta. Vaikka väillä paineet ulkopuolelta ovat kovat. Eräskin juoksu tuttu ihmettili suureen ääneen ettei minua enää näy hölkkätapahtumien lähtöviivalla. Hänen mielestään se on ainut tapa mitata ihmisen liikkumista. Ja tottakai siellä pitää kilpailla tuttuja vastaan. Itsellä ei onneksi ole enää tarvetta todistella mitään.
Kaksitoista. Ei askelta vaan maratonia. Siinä syy miksi en enää todistele mitään. Tai ei sekään oikeastaan ole todistelua muuta kuin itselle. Lupasin joskus juoksu taipaleen alussa itselleni juoksevani 12 maratonia, kympin alle 40minuutin ja puolimaratonin alle puoleentoista tuntiin. Lisäksi lupasin jossain vaiheessa kokeilla treenata kuin huippu-urheilija. Olen nyt saavuttanut kaikki nuo tavoitteet. Voin siis olla tyytyväinen itseeni vai voinko?
Ensimmäinen. Ei maraton vaan juoksulenkki varsinaisen juoksijan taipaleella on edelleen mieleni syövereissä.
Astuin kauniina kevät sunnuntaina rivitaloasunnon ovesta ja lähdin juoksemaan kilometrin lenkkiä. Tuo kilometri oli jäädä ainoaksi. Juostuani sen makasin aivan kuolleena kotipihan nurmikolla ja ajatuksena vain lenkkeilyn suunnaton typeryys. Jääräpäisenä sieluna päätin kuitenkin näyttää itselleni ja ehkä muillekin että kyllä minusta juoksijan saa. n. 16vuotta myöhemmin voin todeta että saihan ja yhtään metriä en kadu. En edes sitä viimeistä mäkivedon metriä joka päättyi oksennukseen tai suunnistus askelta jonka seurauksena tossuni katosi varsinais-suomalaiseen suohon. En niitä askelia joita otin järven jäällä puolen metrin hangessa ja samalla kuuntelin kun ohi kulkevat ihmiset totesivat jonkun hullun sitten jaksavan pilata muiden illan rehkimällä tuolla tavoin. En kadu edes sitä askelta kevyellä lenkillä kun reisilihas yhtäkkiä revähti ja tuhosi kertaheitolla 8kk työn ja elämäni parhaan juoksukunnon. Olen nyt tässä ja saanut nauttia kaikki nuo askeleet. Jokainen metri ja askel on antanut oppia elämään. Ja koska tänään on lepopäivä niin huomenna kartutan taas noita metrejä ja askelia lisään. Ja lupaan etten kadu niitäkään.

HJ

Aikaa vastaan

Tunti. Lyhyt aika ihmisen elämässä. Ja aina tuntuu että tunnit loppuu vuorokaudessa kesken. Olisi niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa. Joskus kuitenkin tunti tuntuu pitkältä. Jos joudut makoilemaan paikoillaan ja mitään tekemistä ei ole. Silloin tuntikin on pitkä aika. Keväällä leikkausten jälkeen kun olin kyllästymiseen asti lukenut ja katsonut telkkaria, makoilin sohvalla ja pohdin ajankulkua. Kun on lenkillä tunti menee yleensä helposti. Kun töissä on kiirettä ei edes huomaa kun tunti on kulunut. Mutta siinä sohvalla makoilessa tunti oikeasti tuntui pitkältä. Näin jälkeenpäin ymmärtää että joskus voisi ottaa suosiolla samanlaisia tunteja. makaisi tekemättä mitään ja kiirehtimättä mihinkään. Nauttisi siitä tunteesta kun keho vaan on . Toisaalta tällaiselle adhd-ihmiselle se on ehkä liian piinaava ajatus. Mutta lupaan vielä joskus niin tehdä :)
Minuutti. Kun juoksi enemmä ja vähemmän tosissaan. Jokainen minuutti tuli laskettua. Kun puolimaratonin aikaa paransi , toivoi seuraavassa ajatuksessa että olisi voinut nipistää vielä minuutin pois ajasta. Koskaan ei ollut tyytyväinen. Jälkeenpäin voi taas viisastella. Olisi pitänyt iloita niistä saavutetuista minuuteista. Ne oli työllä ja tuskalla saavutettu. Silloin ei vaan ymmärtänyt asiaa niinkuin nyt. Hatunnosto itselle kuitenkin että edes nyt ymmärtää niiden minuuttien arvon. Pakko heittää tähän ajatus minuuteista liikenteessä. Työmatkalla näkee joka kerta ohituksia joiden tarkoituksena on olla perillä nopeammin. Monesti niiden tuoman hyödyn voi laskea minuutissa. Siis yhden minuutin voitto koko matkalla. Niiden ohitusten riski on kuitenkin paljon paljon suurempi kuin se yksi minuutti. Milläköhän sen saisi joidenkin kuljettajien päähän. Tänäänkin yksi kuljettaja oli niin kiireinen ettei huomannut minua ohittaessaan että olimme ohituskieltoalueella. Saatikka sitä että vastaan tuli muita autoja. Siinä sitten olimme hetken kolme autoa rinnatusten ja toivoin mielessäni ohittajan tajuavan millaisen vaaran yksi minuutti voi aiheuttaa.
Sekuntti. Satasen juoksijat ovat matkalla vain sekuntteja. Sekunnit kuluvat yleensä nopeasti. Paitsi kaupan kassajonossa. Joku oli mitannut että 30 sekunnin jonotus tuntuu jonottajan mielestä 2 minuuttia. Eli kyllä ne sekunnit ovat rankkoja silloin tällöin. Eilen ajomatkalla Forssasta kotiinpäin sekunnin osat erottivat onnettomuuden pelästyksestä. Täydestä pimeydestä tielle loikkasi peura ja jostain syystä käänsikin samantien itsensä juoksemaan tien suuntaisesti. Tilanteen mentyä ohi tajusin että en edes ehtinyt nostaa jalkaa kaasupolkimelta ennenkuin ohitimme eläimen. Sekunnin aikana olisi voinut elämä jälleen muuttua. Nyt selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Sekunnit ovat arvokkaita. Niinkuin tuossa tilanteessa.
Nyt on aika käydä lepäämään ja aloittaa aamulla uuden viikon sekunttien,minuuttien ja tuntien syöminen. Ja ennenkuin tajuaa on ne jo ahmittu loppuun.

HJ